Eilen

Eilinen meni herkutellessa. Lähdin aamulla käymään terveyskeskuksessa poistattamassa sulamattomat tikit. Suurin osa leikkaushaavoista on silti suljettu sulavilla, ne ei oo ainakaan ihon päältä hävinneet minnekään, enkä ole ottanut selvää että kuinka pitkään niiden sulamisessa edes menee.

Terveyskeskukselta bussipysäkille kävellessäni kiroilin taas kun merimies - olin muutaman sadan metrin päässä pysäkistä, kun bussi tuli. Se oli vartin etuajassa matkahuollon antamaan pysäkkiaikaan nähden. Okei, niissä on disclaimerit että ne on vaan oletuksia, mutta on mun mielestä silti aikamoinen ero siinä, että bussi on esim. viisi minuuttia aikaisessa kuin että se on vartin etuajassa. Ei ihme, että ei ollut ketään kyydissä. Murr! Hetken ehdin miettiä, että juoksenko, mutta a) en saa juosta ja b) matka olisi ollut liian pitkä joka tapauksessa. Onneksi tällä kertaa seuraavan bussin piti tulla kymmenen minuutin päästä ensimmäisestä, eli odotusaikani pysäkillä (lumituiskussa, I might add) jäi alle puoleen tuntiin. Aina ei ole niin hyvä tuuri, vaan seuraava bussi saattaa tulla 1,5 tunnin päästä jos silloinkaan.

Kaupungilla yritin hetken nauttia vain siitä, että olen ihmisten ilmoilla, mutta jostain syystä tällä kertaa ei kiinnostanut vaellella liikkeestä toiseen. Päätin mennä entiselle työpaikalle syömään lemppariannokseni, mutta ruojat olivat menneet poistamaan sen listalta. Onneksi ex-pomo neuvoi oikein hyvän vaihtoehdon, ja taas olin tyytyväinen. Suurta pettymystä piti kuitenkin paikata lempparijälkkärillä. Ja se ois ollut ihan ok, mutta myöhemmin päivällä kävin ystävän kanssa kahvilla ex tempore ja söin vielä kotona mustikkapiirakan loput. (Minäkö koskaan söisin epäterveellisesti, enhän toki... Tänään olisi enemmän kuin järkevää palata terveellisemmän ruokavalion pariin.) Minulla oli kaupungilla tapaaminen, joka onneksi siirtyi vähän aikaisemmaksi, eli ei tarvinnut myöskään ruoan jälkeen yrittää miettiä missä aikaa tappaa.

Tapaamisen jälkeen soitin ystävälle, ja päätimme lähteä kahville. Ihan parasta oli tavata ja jutella. Me molemmat jäätiin vuodenvaihteessa entisestä työpaikastamme työttömiksi, ja molemmat haemme töitä. Minä tietysti olen eri tilanteessa kun olen saikulla, se yllättävän paljon vaikuttaa siihen, miten oman tilanteeni näen. Mutta entisen työpaikan asioita on silti välillä pakko saada pohtia, se on tärkeää etenkin ystävälleni, jolla työrupeama amk:lla oli huomattavasti pidempi kuin minulla. Surutyötä, tavallaan. Olisin voinut jäädä rupattelemaan vielä paljon pidemmäksi aikaa, mutta mun ritarini valkoisella ratsullaan mies autollansa tuli hakemaan mut kotiin.

Illalla soittelin nopeasti myös yhden pirkanmaalaisneidon kanssa, olikin jo ehtinyt tulla ikävä. Nyt kun sitä istuu päivät pitkät kotona, ja suurimmaksi osaksi ihan vaan yksin, niin tekee harva se ilta mieli soitella jonkun kanssa. Ymmärrän siis vallan mainiosti anoppia, jonka sosiaaliset ympyrät on aika pienet, ja hän siksi istuu paljon puhelimessa. Niin miekin varmaan tekisin hänen tilanteessaan.